*hible hible*
Ensimmäinen merkintä uudella koneella, jonka kastoimme oluella Toivoksi. Tuntuu oudolta kirjoittaa, liian puhdas näppis. Uusissa malleissa selaus on käänteinen, hämmentää. Moni muukin asia hämmentää. On taas vaihteeksi liian hyvä olla ja on aihetta onneen. Olen niin onnellinen sinun puolestasi parisuhteutumisesi johdosta. Voi raksu, saat ison halin ja uskon, että teistä tulee hyvä ja pysyvä. Olet niin muru. Mutta se ei ole nyt pääroolissa, on muuta mielessä, mutten ehkäpä pysty selittämään. Vastaan viestiisi, mutta siihen menee hetki. Joutunen pohtimaan hetken taas omia tilanteitani. Sulattelen.
Minulla on hitusen taas vaikeuksia hahmottaa tärkeitä asioita nykytilassani, mikä saa minut jollain tasolla onnettomaksi. Epäselvyyksiä ilmassa, maalla ja merellä. Liikaa aihetta onneen, liikaa syitä voida hyvin, ja kas: paniikki. Ihan pieni sellainen.
Olen ihmisriippuivainen, seurasielu. Lähentelijä. En haluaisi olla yksin, vaikka niin onkin hyvä. Siksi hakeudun luoksesi ja kyllä, nautin seurastasi, vaikka sanonkin, etten pysty mihinkään. Se ei ole muuttunut, en minä pysty. Nyt on minun aikani olla yksi, yksin, muttei yksinäinen, jos saan päättää. Siksi seura, siksi parhaat ihmiset ympärilläni. Siksi olen luonasi, vaikka minun pitäisi olla muualla. Varmasti loukkaa teitä kaikkia muita, anteeksi.
Ehkä muut näkevät paremmin minun tilanteeni epätasapainona, ulkopuolisina, kun minä taas olen vaan minä, ja ollut tässä jamassa jo pitkään. Mutta voin silti selvitä hengissä; ostaa uuden kannettavan; fiilistellä hyvää musiikkia; juoda viiniä auringon nousuun; olla villi ja vaarallinen. Ja hei minä tein sen! Olin kuin olinkin perse lähes paljaana puistossa. Auringossa. Ja ainakin yksi pilkku huusi kovaan ääneen, että se aikoo parantua, olla parempi, voida hyvin, voida paremmin, olla käänteinen, yrittää yrittää ja muuttua sellaiseksi hitusen ehyemmäksi osaseksi, kun se on sen tehtävä; siihen minä sen määräsin. Hyvä pilkku.
Haukuin myös kuin koira ja olin rintaliiveissä, mutta ei puhuta siitä.
Minulla on edelleen tunteita ja olen vahvasti sitä mieltä, että ilman ei ollut yhtään parempi; tämä on hyvä. Mutta hämmennys silti. Ää mistä näitä oikein pursuaa, ja kuka oli se outo mies, joka spontaanisti päätyi makaamaan päälläni ja kourimaan teidän takapuolianne? Mitä kieltä se puhui; mitä ihmettä se oli nauttinut ja mistä sitä saa ostaa?
Miksi minulle aina sattuu ja tapahtuu? Missä seesteiset hetket, missä rauha? Herra isä pysähtyykö tämä juna koskaan?
Enkä osaa olla nauramatta taaskaan aroillekaan asioille, kuten fiksaatiolleni liittyen 90-luvulla syntyneisiin. Voi se on väärin, tiedän, mutta olen lahjakas skippaamaan vuosikymmeniä. 70-luku ja 90-luku, kiitos. Kuka kaipaa omaa vuosikymmentään? Ja puolet 90-lukulaisista on jo täysi-ikäisiä ja toista puolta voin odottaa vielä muutaman vuoden. Voiko näin nuori olla puuma? Ai kauhiaa.
Hammasharjaa arvostin,
mutta ei sekään kaikkea pelasta.
Uusi kone pelastaa.
Lupaan pitää sinua hyvänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti