Hei nyt mä keksin (voit painua vittuun, muuten)

Sitä aina ajoittain inspiroituu. Hitusen. Sellaisia todella pieniä askelia. Näkee maailman irrallisena, kerrankin.

Olen aina elänyt hamstraamisen ja tavarapaljouden keskellä - minun perheelläni ei koskaan ollut mitään, joten kaikesta vähästäkin pidettiin kiinni. Enempi parempi. Eron jälkeen tavara ja omistaminen ovat vähitellen menettäneet merkitystään, sillä tunnesidos pilaa hyvänkin esineen, jos sidos on negatiivinen. Ja kun tarpeeksi kauan tuijottaa yhteisiä asioita ja itkee, niin sitä yhtäkkiä kaipaa ympärilleen tilaa ja avaruutta. Valoisia pintoja, vaaleita sävyjä. Raikkautta, rakkautta. Uusia näkökulmia, asentoja, tilanteita. Ja niin me päätimme muuttaa maailmaa, muuttaa yhteen - hakea, etsiä, rakentaa pesää yhdessä. Ja erikseen. Tilaa tarvitaan paljon, mutta ottaakohan kukaan tällaisia?

Eilenkin löysin itseni raivaamasta, kuten usein olen aiemminkin tehnyt. Ottanut säkin ja alkanut tyhjentää. On niin paljon asioita, joista en haluaisi luopua, mutta jotka pakkaan sinulle laatikkoon. Ja edelleenkin, kuten aiemmin kirjoitin, jätän terassille, ovi auki. Haet jos haet. Juhannuksen jälkeen heitän ne roskiin, kaikki, sillä en minä tarvitse mitään sinusta muistuttamaan uuteen kotiini. En minä tarvitse rakkaudettomia lahjoja, vaikka ne kaupassa maksaisivatkin paljon, tai vaikka sinä olisit ne omin pikku kätösin ne askarrellut, sillä olet päättänyt askarrella jatkossa jollekin toiselle.

Lienee ilmiselvää, että kun vielä lähes vuodenkin jälkeen minuun vain sattuu ja sattuu tämä kaikki, ettei minun elämässäni ole tilaa toiselle sinulle. Eikä tule olemaankaan, pitkään pitkään aikaan. Ja että kenties jokin tässä on jäänyt puimatta, mutta minä en voi pakottaa sinua puhumaan. Nyt vuorossa lienee seuraava eron osa: puhdistautuminen. Sinusta ja sinun mukana tuomastasi liasta. Nyt ei ole oikea hetki sinulle lähestyä minua mukailoisesti, teennäisen huolettoman harmittomasti. Anna olla vaan. Edelleenkin olen sitä mieltä, etten tarvitse yhteydenottoasi.

Mutta asiasta kukkaruukkuun:

olen lähtenyt hahmottelemaan ajatusta

huoneessa elämisestä.

Ja uudesta läppäristä.

Jostain syystä pelkät ajatuksetkin kiihottavat:

tavaran vähyys,

seura, hyvä ruoka, vieraskoreus.

Jaetut kulut,

parvekeistutukset,

yrttiruukut, viherkasvit kaikkien ilona.

Musiikki, korvatulpat.

Jaetut viinipullolliset ja tarinat eilisestä.

Yhden illan säätöjen kohtaamiset keittiössä.

Kissankarvattomuus.

Eilinen oli kaunis päivä, vaikka heräsinkin torkuilta vihaisena ja meinasin kuolla. Sain jotakin kaunista, nimittäin tämän Katsumi Komagata Collectiven White Birds -lintumobilen. Hirmu kivasti käy lampunvarjostimesta.

Täältä löytyy kuva, vaikkakin minun omani on valkoinen.

Lisäys: this cheered me up today: black cat auditions     1961, Hollywood.