Mustat hiukseni laskeutuvat tikkusuorina hartioilleni. Tuli värjättyä melko tummaksi, mutta luotan; se haalenee, väljähtyy. Tekee mieli maissia, koska se narskuu hampaissa. Tekee mieli voida taas kerran hieman paremmin. Tekee mieli tappaa viattomia sivullisia (hellästi). Tekee mieli nukkua vähemmän, syödä vähemmän, liikkua enemmän. Olla ulkona; lukea kirjaa, lehteä, Prahan matkaopasta. Tekee mieli mennä näyttelyn avajaisiin yksin, mutta olla silti upea.
Tekee mieli mennä puistoon makaamaan naamalleni perse paljaana. Miksikö? Koska pilkut ovat lähteneet kaikkialta muualta hyvin, paitsi takajaloista ja perseestä. Muut osat ovat minusta jo ihan jees, mutta voihan kankut. Auttaisikohan valohoito? Enhän minä voi mennä ottamaan aurinkoa stringeissä. Lähinnä kuvitelmissani makaisin naamallani, hame korvissa, toinen kenkä jalasta pudonneena ja vodkapullo herkästi käteni vieressä. Kukaan ei tulisi häiritsemään tai edes kokeilemaan, hengitänkö. Moinen näky on Suomessa normaali, jopa hyväksytty, vaikka olenkin nuori nainen ja jalassani toimistokorkkarit, vekkihame ja rintaliivit villisti (vahingossa) paljastava paita.
En kuule mitään ihotautilääkäristäni, en pääse konsultoimaan. Aurinko paransi käsieni päälliosat, mitä se tekisi takapuolelleni? Miten valohoito vaikuttaa ja voiko sitä harkita edes tämän Neotigasonin kanssa samanaikaisesti? Miksi minulta lähtee niin paljon hiuksia, ja jos kaljuunnun, voiko Kela korvata minulle peruukin?
Korvissa humisee, kun viruttelen pimeässä huoneessani sähkölaskusta säästäen ja odotan puheluita, joita en koskaan saa. Ehkä niin on parempi, mutta odotus ja jännistys sallittakoon. Ja unelmointi, jonka olen pitkästä aikaa löytänyt. Unelmiin ja uniin sukeltaminen, uppoaminen, hukkuminen. Lakanoista rakentuneisiin linnoihin eksyminen. Tuoksuista muodostuva maailma; salakavala ja satunnainen rakkaudenpuuska hyökkää. Minä seuraan tuoksuasi. Olen unelmieni armoilla ja jälleen kerran vakuutan itselleni, että olen oikeutettu leikkimään pilvilinnoissa ja samalla halveksun naiiviuuttani, sillä se, mistä minä unelmoin on todella itsensä huijaamista. Mutta onko virheillä leikittely aina väärin; eikö stipluista saisi ottaa kaikkea iloa irti? Tehty mikä tehty; enkö saisi yhtään korjata hedelmää?
Maailma on liian vakava paikka.
Minä laitan kaiken itseni syyksi aina. Kerta toisensa jälkeen. Masennun vain siksi, etten pysty kohtaamaan tunteitani ja vaikeita tilanteita, mutta minähän olen myös sairas. Eikä ehkä aina pitäisi aliarvioida sairauden merkitystä elämässä. Tämä sairaus on rajoittunut minun elämääni hurjasti ja se saa minut yhä tuntemaan itseni rikkonaiseksi, likaiseksi, vajaaksi ja epäviehättäväksi. Jos joku minuun joskus erehtyy tykästymään, niin laikkuni saavat ihmiset miettimään asiaa toistamiseen, enkä minä ole niin ihana, että kukaan jäisi katsomaan toiselle kierrokselle.
Kaipaan kevennystä, siksi juhlin, siksi riehun ja heilun pää pilvissä ja rakastan liikaa tai en yhtään. Äärirajoja, pyörremyrskyjä ja yksi ongelma, jonka myöntäminen on perseestä ja kieltäminen ei auta yhtään.
Valintoja. Minä päätän hauskuuttaa itseäni. Valitsen lomamatkan ja lähetän kortin:
Ja siteeraan kollegaani: "Otetaan pienet luomumakeat!", mikä siis viittaa Clipperin järkyttävään tunkkaisenmakeaan lakritsiteehen. Hyi himpula, maistuu ihan keitetyltä tamponilta. Lisäys: oletan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti