Sinnikkyys pelastaa?

Helsingin Sanomissa oli tänään mielenkiintoinen artikkeli traumaattisten kokemusten seurauksista, nimenomaan positiivisessa mielessä. Psykiatrian professori Jyrki Korkeila Turun yliopistosta on tutkinut, että otsikon mukaisesti sinnikäs ihminen selättää vaikeatkin traumat, ja pystyy jopa kääntämään ne voitoksi. Olen sataprosenttisen samaa mieltä: jotkut ihmiset vaan selviävät kaikesta. Olen tavannut melkoisia kohtaloita, jotka vain mennä porskuttavat eteenpäin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, ja osittain jopa niistä johtuen onnellisempana kuin aiemmin. Kaikki vastoinkäymiset eivät siltikään ole voimauttavia kokemuksia, mielestäni.


Eritoten yksi kohta artikkelissa osui silmään:

"Kasvu edellyttää tiettyjä persoonallisuuden piirteitä. Ulospäin suuntautunut ja herkästi kontakteja ja solmiva osaa hakea tukea muista. Joustava persoona on avoin uusille kokemuksille, ja toiveikas ihminen odottaa tulevaisuudelta hyvää. Lisäksi tarvitaan kykyä säädellä tunteita, jottei kriisissä vahingoita itseään eikä muita. "


Kuinka ensiarvoisen tärkeää minun olisikaan päästä yli niin erotraumasta kuin stressitraumasta. Stressitraumalla viittaan lähinnä syksyllä melko yllättäen iskeneeseen paniikkitilaan, joka oli riittävän voimakas aktivoimaan piilevän kroonisen ihosairauden. Kokemusta voinee siis nimittää traumaksi, mutta entäpä otsikon lupaama sinnikkään ihmisen mahdollisuus selättää trauma? Olen toki ulospäinsuuntautunut, mutta silminnähden ujo ja epävarma tilanteissa, jotka ovat minulle uusia ja vieraita. Tarvitsisin muutaman viinilasin, jotta uskaltaisin aloittaa keskustelun, sillä en voi kuvitella, että sisällötön small talkini jaksaisi ketään todellisuudessa kiinnostaa. Olen avoin uusille kokemuksille, mutten joustava: enemmänkin ehdoton nipottajaluonne. Ja toiveikkuuteni olen menettänyt nuoreessani pysyvästi; olen ennen kaikkea pessimisti.

Jäävuoren huippuna voin vielä todeta, että tunteita osaan toki säädellä: nostin ne hattuhyllylle. Siellä ovat. Moni lienee joutunut kärsimään tunteettomuudestani jo viime vuonna, ja tänä vuonna uhriluku varmasti vain kasvaa. Kenties tässä juurikin olisi ensiarvoisen tärkeää tähdätä kehitykseen; ei niinkään itseni vaan muiden kannalta.

Onko kaikki toivo menetetty siis? Korkeila huomauttaa myös, että "keskustelu omista kokemuksista lisää kasvua". Olen ollut mahdollisimman avoin kaikista elämääni järkyttävistä tapahtumista, ja kertonut mielelläni uteliaille arjesta ihosairauden kanssa, alkoholin käytöstä luopumisen psyykkisistä vaikutuksista, rakastajista, rakkaudesta ja ylipäänsä ihmissuhdemeressä vellomisesta. Olenko ollut tarpeeksi sinnikäs?

Toinen uutinen, joka aamusella osui silmään olikin vähemmän toiveikas: Ulkomailta saatujen hiv-tartuntojen määrä kasvoi selvästi .