Psoriasikseni laukaisi stressi, ja yksi stressini pääasiallisista aiheuttajista on ollut oma ihmissuhdevaltamereni, jonka aalloissa olen "mukavasti kellunut". On ollut melkoisen myrskyisää. Lähiaikoina olen kiinnittänyt erityisesti huomiota rehellisyyteen, ja joutunut pohtimaan sen kokonaismerkitystä omassa arvomaailmassani. Erityisesti erään ikävän salailutilanteen vuoksi, mutta myös siksi, että joudun jokaisen uuden tuttavuuden kohdalla pohtimaan, kerronko ihosairaudesta vaiko en.
Olen höpöttäjä, naureskelen mielelläni omille vastoinkäymisille. Se on minun tapani käsitellä murheitani. Kerron tutuille ja hieman tuntemattomammillekin, että mikä minua vaivaa, ja ennen kaikkea olen rehellinen. En osaa valehdella, enkä haluakaan, sillä totuus ja asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä ovat minulle tärkeitä perusarvoja, joita vaalin. Minä en valehtele päin naamaa.
Äitini lukee minua kuin avointa kirjaa: hän kuulee puhelimessakin, jos jokin on vialla. Silti olen pitänyt sairastumiseni perheeltäni salassa, sillä en halua kaataa tätä taakkaa heidän harteillensa. Jos minun murheeni lisäksi myös perheeni murehtisi tilannettani, olisi elämässäni murhetta aivan liikaa. Olen päättänyt kertoa taudin puhkeamisesta perheelleni vasta kun tiedän, miten Neotigason lääkitys vaikuttaa oireisiini. Nyt jo olen joutunut kieltäytymään saunomisesta ja poden erittäin huonoa omatuntoa salailusta, mutta tiedän sen olevan kaikille parhaaksi. En ole valehdellut, olen vain jättänyt kertomatta.
Vastaavalla tavalla minulta oli salattu minua mahdollisesti loukkaavaa tietoa, ja salailija olikin niin tuskissaan tämän oman taakkansa kanssa, että päätti oksentaa sen niskaani sillä sekunnilla, kun pitkästä aikaa toisiamme tapasimme. Julkisella paikalla, vailla minkäänlaista varautumista siihen, että minun reaktioni saattaisi olla negatiivinen. Oman synnintunnustuksen tärkeys meni toisen huomioimisen edelle. Tunsin oloni kuin sylkykupiksi, joka kuuluisi kestää vaikka minkä paskan kaatamisen niskaan, ja jaksaa kannustaa. Enpä jaksanut tällä kertaa, sillä jotkut totuudet satuttavat yksinkertaisesti liikaa, ja tämä oli juuri siinä kategoriassa.
Itse valinta (teon taustalla) tekee tästä kyseisestä salailijasta itsekkään idiootin, mutta sitähän hän on juuri halunnutkin olla. "Onnittelut, olet suoriutunut tehtävästäsi huippuarvosanoin!" sanoisin, jos olisin aikeissa vaihtaa hänen kanssaan enää koskaan sanaakaan. Käännyin vain ja kävelin pois, enkä katsonut taakseni.
En ole pitkävihainen, mutta juuri nyt kaikki tuntuu kovin loputtomalta. Kuinka joku voi valita loukata toista ihmistä näin paljon, tietäen todella tekonsa merkityksen? Siis kuinka häijy ihminen onkaan, kun tieten tahtoen päättää loukata? Kuka voi tehdä niin toiselle ihmiselle?
Totuus on aina tärkeä ja pyhä, mutta syyt siellä valinnan taustalla tekevät jalostakin ihmisestä mulkun. Totuuden salailu tekee ihmisestä kuin ihmisestä totaalisen luuserin. Niin myös minusta, kun en uskalla kertoa äidilleni ja kantaa vastuuta seurauksista. Toivottavasti äitini ei loukkaannu yhtä verisesti. Olen kuitenkin sellaisessa elämänvaiheessa, etten voi sallia ympärilleni enää yhtään lisää murhetta, enkä aio antaa muiden sitä päälleni kaataa.
Olen pahoillani, mutta olen vihdoin oppinut, että vika oli sittenkin aina minussa. Huomaan myös olevani erittäin tuohtunut, mikä viittaa voimakkaasti siihen, että tunteeni ovat tekemässä lopullista paluuta. Kerrassaan mahtava hetki, olen niin onnellinen.
Tämä tekee todella hyvää ihokupalleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti