Kaikissa meissä asuu pieni murhanhimoinen otus

Tässä vaiheessa kuuluu aina pohtia kulunutta vuotta; ylistää sen mukanaan tuomia haasteita ja muutoksia. Ja itkeä kaikkea menetettyä. Entä jos ei jaksakaan? Entä jos ei motivoi hevon vitun vertaa?

Viime vuonna toitotin kaikille vuoden 2011 olleen elämäni paskin vuosi. Vietin vuodenvaihteen litkien väkipakolla Pommacia, litratolkulla. Skoolasin ”elämäni paskimmalle vuodelle” ikään kuin samalla luvaten, että tuleva vuosi olisi jotenkin parempi. Naurattaisi, mutta kun oikeasti ei taida naurattaa. 2012 oli vielä kamalampi vuosi kuin 2011, sanoo ihminen, joka ei todella voinut edes uskoa voivansa dipata ylipäätään näin tehokkaasti, kuin mitä olen lopulta onnistunut. Huhheijaa. Rakasta tässä sitten itseäsi, kun intoa ja energiaa riittää ylipäänsä lähinnä juustohampurilaisten ahmimiseen.

Ongelmahan on, että minä luon itse omat edellytykseni; minä päätän itse elämäni suunnan. Olen vaan huono ja heikko (kuten me kaikki) ohjastamaan itseäni haluamaani suuntaan lähinnä siksi, että suunta on hukassa, suuntana on sattuma. Eikä tämän asian ymmärtäminen tee minusta parempaa tahi huonompaa ihmistä. Se vain kertoo, että näen vielä ympärilleni; ymmärrän halveksuntasi. Kuulen vihasi ja välinpitämättömyytesi, joka on jopa yhtä teennäistä kuin minun haluni tehdä oikeastaan yhtään mitään konkreettista; olemassa olevaa, ei vahingoittavaa, vain tukevaa; kannustavaa; rakentavaa. Antavaa, ei ottavaa. Ja minä jos kuka osaan antaa, mutten itsestäni, en siten että minäkin saisin siitä jotakin, vastalahjaksi, palvelukseksi, vuorovaikutuksen sivutuotteena. Annan, mutten saa mitään. Otan, mutten jätä minusta jälkeä tai edes tuoksua. Sanon väärin, vain siksi etten muista / osaa / ymmärrä. Yritän, mutten onnistu, sillä yrittämistä ei ole se, että hokee yrittävänsä.

Jälleen yksi vuosi aikaa opetella tuntemaan oma itseni. Miksi tie tuntuu niin loputtomalta…

Kuka minä olen? Kuka minä haluaisin olla?

Miksen minä ole hyvä missään niistä asioista, joita minä itse satun arvostamaan?

Miksi aina kaipaa jotakin puuttuvaa, oli se sitten bemari tai puhdas vesi,

mistä tyytyväisyys tulee,

kuka luovuttaa avaimet onneen?

 ...

Puhkeat kukkaan, olet yhtä hymyä

me kaikki näemme.

Mutta jossain siellä syvällä on yhä se lapsi, jonka äiti oli poissaoleva,

jonka isä ei puhunut, jonka veli kaipasi enemmän kuin mitä sinulla oli antaa,

jonka sisko itki yksinäisyyttään ja oli niin vihainen niin vihainen,

jonka kissalla oli aina joku vaiva, ja kaikkihan me tiedämme, ketä siitä saamme syyttää.

Sillä lapsella on paha mieli lopun ikäänsä.

Se ei ole optimisti, vaan neurootikko.

Sille tulee hätä joskus, 

vaikka mitä tekisin.

Enkä minä tee mitään.

Katson sivusta ja nauran.

Haa ha ha ha haaa.

Toivotan kaikille ihanaa alkanutta vuotta 2013, vaikka rehellisesti, paskahan tästäkin taitaa tulla. Mutta aina saa toivottaa. Kyynisyys kunniaan ja uimakamat olalle. Let's kill some cheeseburgers.