Ja
siis hyvin ennakoituhan on puoliksi toteutunut. Arvioni etukäteen: tästä tulee
paska päivä ja lopputulos: aivan jumalattoman paska päivä. Joku voisi tähän
älähtää, että itse olen itseni tähän ohjannut, motivoinut vinoon ja siten aivan
omakätisesti päiväni pilannut, mutta paskat. Tällä kertaa ei voi olla vain
siitä kyse.
On
nimittäin se aika vuodesta. Valon määrä lisääntyy ja pieni vitutusmonsteri päättää
rakentaa pesänsä minun sisimpääni. Se ryömii kuin paska konsanaan takaisin
sisääni mädännyttämään minun olemustani, sisältäpäin. Juu, tulkitkaa vain miten
lystäätte, mutta tämä monsteri on ihan oikea, aito, ulkopuolinen uhka. Se on stressi,
ja jos sanon työstressi, en välttämättä
huijaa kovinkaan paljoa.
Toki
minua stressaavat muutkin asiat, mutta viikonlopun saavutukset ovat
konkreettisia, edistäviä askelia. Minä tulin, näin, voitin, viestin, valitin ja
olin hirmuisen ylpeä itsestäni. Minulla on maalia ja Minun Makitani. Ostin
oman, koska vitutti. Ja koska minulla on varaa, ja tunnustettakoot, joka tytön unelmahan on käyttää pari sataa euroa
K-Rautaan… Ja pakkasin pakkasin, siivosin siistin ja pakkasin. Otin
rennosti, söin hyvin ja pakkasin pakkasin pakkasin.
Mutta yöllä
minut otti
hellään syleilyynsä
uni,
jossa minä olin ei
kukaan,
minullä ei ollut
arvon hitustakaan,
minä möllötin,
yksin
minä mätänin ja
katosin, yksin
ja kas kummaa…
Maanantain
myllerryksessä se sitten tuli ja toteutui, vaikka olin kaikkeni tehnyt.
En sanonut
sanaakaan, istuin hiljaa. Tuijotin iPadiani epätoivoisesti,
ja mietin, miksen
taaskaan jaksanut laittaa edes ripsiväriä.
Turhuus, minun
turhuuteni.
Minun
merkityksettömyyteni tässä kaikessa.
Kuinka pieni
osanen, partikkeli minä olenkaan,
kuinka kukaan ei
minua muista.
Kuinka minä itsekin
tiedän,
ettei aina voi onnistua,
ja jotenkin se
pätee minuun
niin hyvin.
Minun
päänahkani hilseilee, minun oikea korvani on punainen. Minun päätäni särkee ja
minun sormissani ja ranteissani on punaisia, kutiavia kohtia. Minun hammastani jomottaa. Jokin ei nyt täsmää,
sillä minua suutututtaa ja väsyttää, mutten jaksa enää edes nauraa väkinäisesti.
Eikö voisi olla mielessäni joku täysin muu. Joku parempi.
Zen Café - Uudenvuodenpäivä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti