Viime yö oli täynnä taikaa; makasin sängyllä silmät avoinna ja katselin kuuta. Tunnit valuivat eteenpäin ja minä torkahtelin unen ja valveillaolon välillä ja muistin asioita, jotka yleensä pääsevät unohtumaan. Nimittäin kevätpäiväntasaus ja keväällä menettämämme tunti, joka aina viedään jollain ihme tavalla nukkumastamme ajasta. Olen aina väsynyt keväisin, kun kelloja siirretään.
Aamulla ihmettelin näkemääni kuu-unta, joka ei ollutkaan uni: olin nukahtanut kaihtimet auki. Wake up -valoni herättäessä minua askel kerrallaan uuteen päivään; pyjamaton vartaloni paljastui pimeässä lähiössä aamuvirkuille kuin näyteikkunassa konsanaan. Oi juhlaa. Naapurin setä vei roskat moneen kertaan. Vannon.
Ja testattu on: psoriasis ja alkoholi eivät sovi yhteen. Jokainen ihoni laikku on tulehtunut viime viikonlopun ja sitä edeltävän riennoista. Olen raapinut itseni rikki ja olen kipeä. Koko ajan toivon, että jo helpottaisi. Kaikki ruokavaliopohdinnat (joita olen koko viime viikon hartaasti rakentanut) tuntuvat turhilta, sillä tälle sairaudelle kaikin suurin mörkö olen minä itse minun humaltumisenhaluni muodossa. Mikään rasva tai lääke ei estä minua raapimasta itseäni rikki unissani, mutta kutinaan voin vaikuttaa.
Kaikella on hintansa.
Varasin ajan ihotautilääkärille loppuviikosta. Katsotaan mitä hän sanoo. Sitä ennen en voi muuta kuin odottaa viikonloppua, joka tuo tullessaan jotakin kauan kaipaamaani hyvää.
Odotellessa voisin vaikkapa pestä aivan helvetisti lakanapyykkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti