Tänään päätin dokumentoida sairauttani hieman tarkemmin, siis kuvaamalla. Kamalaahan se oli - iho voi tänään hyvin, mutta kuvissa se näyttää aivan järkyttävältä. Masentavaa.
Tässä pilkkuja lähietäisyydeltä:
Ja tässä koko masu:
Kuvasta näkee, että kyseessä on laajahko ihokuppa.
Tässä vielä yksi ylämasusta:
Eivät ole mitään maailman kauneimpia kuvia, mutta minusta on tärkeää, että ihmiset tietäisivät, miltä Psoriasis näyttää. Minulla siis tuollainen täpläpsoriasiksen muoto, joka on keskittynyt mukavasti keskivartaloon! Pilkullinen torso!
Päätinpä juhlistaa päivää kahvikupposella, mikä onneksi hieman piristi, vaikkakin yleisesti ottaen mieli on hieman maassa. Tuntuu, ettei ole ketään tukemassa tämän kanssa. Itsekseni murjotan. Toisaalta vaikeaa tästä on puhua, ja hölmöltä tuntuu valittaa koko ajan näinkin vähäpätöisestä asiasta. Minulla taitaa olla perinteinen ”Afrikan lapsilla ei ole ruokaa” -morkkis. Länsimaisen hyvinvointivaltion asukkaat valittavat selluliitista ja roskaruuan houkutuksista, kun muualla ollaan oikeasti hätää kärsimässä.
Aamun uninen tunnelma sai kahvipiristyksen voimin hieman potkua, ja uskon, että jos oikein tsemppaan ja jaksan yrittää, tästäkin päivästä saadaan lopulta jotakin kaunista.
Tiedän niin hyvin tuon tunteen psoriasiksen kanssa kun tuntuu, että ei ole ketään tukemassa. Ja silloin, kun on joku, en kuitenkaan kehtaisi valittaa. (Vaikka jossain vaiheessa tosin taisin valittaa KOKO ajan.)
VastaaPoistaJoskus kun itkin isälleni kaikkia niitä psori-pisteitä, isä yritti (kai) lohduttaa tai tarjota tukea sanomalla: "mutta sulla on sentään kummatkin jalat ja kädet tallella".
Hmmm.. niinpä on. Silloin tulin niin kiukkuiseksi siitä kommentista.
Juu minäkin olen tällä hetkellä siirtymässä salailuvaiheesta jatkuvan valittamisen aikakauteen. Tämä on tällaista henkistä aaltoilua. Ja jotenkin minulle erityisen suuri ongelma on juuri sinkkuus tai nimenomaan puoliso puute: ennen omia huolia sai kuitenkin aina kertoa jollekin, joka oikeasti välittää ja tukee. Vaikka vain olemalla läsnä. Kun en ole kertonut vanhemmillenikaan, niin minulla ei oikeastaan ole ketään, kenen olkapäätä vasten itkeä. Tunnen olevani ihoni vankina.
PoistaPitäisi jotenkin muistaa aina, ettei tämä nyt todellakaan ole niin vakavaa, mutta välillä pistää niin vihaksi niin vihaksi. Tekee mieli HUUTAA.