Sunnuntait ovat yhtä satua

Rakastan rutiineita. Suosikkini on sunnuntaiaamu kuunnellen Radio Suomea. Pop eilen -toissapäivänä -ohjelmassa hetki sitten Heikki Harma soitti Peter Sarstedtin ”Where Do You Go To My Lovely” -kappaleen, joka muistuttaa minua aina tästä Wes Andersonin hurmaavasta lyhytelokuvasta Hotel Chevalier. Intohimoinen tunnelma. Natalie Portman on jollain ihme tasolla tuossa pätkässä uskomattoman sensuellin seksikäs. Lyhytelokuva kuuluu näyttää ennen saman ohjaajan elokuvaa Darjeeling Limited, joka siis sekin on mahtava, tunnelmallinen matkakuvaus itsensä etsimisestä. Minuntyyliseni elokuva, pidän pidän pidän.

Ulkona tupruttaa lunta kinoksiksi, ja minä olen täällä sisällä turvassa. Sängyssä peiton alla, kädessä jälleen teetä ja lautasella kaikkea minulle hyvää, muttei herkkuja. Opin nimittäin eilen, yhdessä ainoassa päivässä, että sillä mitä suuhuni laitan on tämän sairauden kannalta todellinen merkitys. Kaipa tiesin sen aiemminkin, mutta en halunnut myöntää totuutta.

Tiedättehän, miltä tuntuu, kun joskus on tarpeesi pitkään erossa jostain asiasta, ja sitten repsahtaa? Nauttimisen tunne on todella kiihottava, ja sitä hetken miettii, miksi koskaan on luopunutkaan. Ja sitten hetkeä myöhemmin repsahdus kostautuu, ja olo on epätodellinen. Miksi piti palata takaisin samaan vanhaan? Enkö koskaan opi?

Mutta eihän sitä vain yksinkertaisesti voi muistaa. Repsahdukset nimenomaan muistuttavat meitä siitä, miksi on alun perin luovuttu.

Alkuviikosta stressaantuneena ja pilkkukuvistani masentuneena päätin hemmotella itseäni suklaalla ja jäätelöllä, sekä kahvikupposella, ja lopputulos on melkoisen karmaiseva. Illalla alkanut kutina on jatkunut koko yön ja olen raapinut lakanani verisiksi. Olen kipeä raapimisesta. Olen mustelmilla. Olen herkkukrapuloissani jopa lievästi huonovointinen.

Siispä kirjoitan nyt tämän postauksen itselleni muistutukseksi: repsahduksella on hintansa. Ruokavaliolla on merkityksensä. Minun on muistettava, että jokaisella valinnalla on seurauksensa, ja että tässä tilassa kenties en haluaisi enää aiheuttaa itselleni yhtään lisästressiä väärillä valinnoilla.

Olen jollain tasolla sairauteni vanki, mutta yritän kaikin voimin ajatella ruokavalion vapauttavana tekijänä. Ehkä on vihdoin aika todeta, että minä haluan ja voin ottaa taas hallinnan omasta elämästäni. Jostain kumpuaa pelko, että tämä saattaa mennä överiksi.

Pehmeitä hetkiä haluaisin enemmänkin. Vieressäni nukkuva kissa näkee unia, ja sen takajalat vatkaavat kiivaasti reittäni vasten. Minä muistelen syksyn kauniita sävyjä, ja odotan jotain parempaa.

 Pieni hymy. En tiedä miksi.